Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt…
Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni, toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan herkesi heitä uhattelemasta.
Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan.
»Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.»
Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn.
»Minkätähden sinä minua löit?»
Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään.
»Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?»
»Olen.»
Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi.