»Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja me toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat … ole nyt vaan rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.»
Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät kuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle.
Mari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän nukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä kantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki Marin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä, uhkaava tuli.
Tiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan.
Holpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä.
»Lähtekää pois», kuiskasi hän.
Eivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla töytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan.
»Äiti, äiti…»
Enempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle, hän astui heidän ohitsensa kamariin.
»Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja ottaen sydämestään kiinni.
»Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä.
Sanokaa, että minä lähetin.»