John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden.
»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme, hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.»
»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen. Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.»
»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi »luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.»
Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa rypyssä.
»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.»
Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni.
»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa hävitetään.»
»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää; sillä se asia parannetaan.»
Leistén pudisti päätään.