Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle. Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja tulemaan ylös illalliselle.
Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen ovenraosta.
»Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes, kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa. Juokse leikkaamaan, minä haen korin.»
Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin häntä huomasivatkaan.
John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta
Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita.
»Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark.
»Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma.
»Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.»
»Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?»
»Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.»