»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En minä kehtaa, John.»
Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin.
Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa.
»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.»
»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon kyllä olisit sanonut?»
»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.»
»En naura. Olen ihan totinen.»
»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti sitä itkenyt.»
Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin, sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa, kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt.
John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut.
Molemmat olivat äänettöminä.