»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän kysyi.
»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.»
Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa. Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.
Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona, eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa.
Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!
Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli, luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi.
Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä ystävällinen.
Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä.
John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä. Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita.
Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman rinnalle istumaan. Alma ompeli.