—En. Minä en hyväksy tanssia. Se on tyhjää ajanviettoa, josta ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Kiihottaa usein turhamaisuutta ja muuta pahaa.
—Luuletteko lehtori, että minussa jo on turhamaisuutta? Lehtori vähän hymyili ja katseli hänen hattuaan, hänen leninkiään. Selmaa hävetti, että ne olivat niin vaaleita ja koristeltuja.
—Vähän pelkään sitä. Mutta te voitte sen taipumuksen voittaa, kun vain tahdotte.
—Minä tahdon, aivan varmaan minä tahdon.
Selma ei tanssinut sinä päivänä ollenkaan. Toverit tahtoivat väkisin viedä häntä rinkiin ja eräs miesoppilas, joka aina oli ollut hänelle erittäin huomaavainen, tahtoi tietää syytä.
Hän piti sitä pahana. Aikoi vastedes välttää turhamaisia huveja, ne eivät sovellu sille, joka asettaa elämänsä päämäärän korkealle.
Siitä syntyi väittely, joukko tovereita tuli ympärille kuuntelemaan. Selma puhui jalosti heidän mielestään, useat lyöttäytyivät hänen seuraansa, katselivat syrjästä, kun toiset tanssivat, vaan eivät menneet enää mukaan.
Lehtori Hellman sen huomasi, Selma oli varma siitä, sillä hän useasti katsoi heitä kohti siellä muiden opettajain kanssa puhellessaan.
Kotiin tultua Selma heti purki hatustaan koristeet pois ja seuraavana päivänä hän pani yksinkertaisimman leningin päälleen ja kampasi hiukset otsalta sileäksi.
Mutta minkätähden ei lehtori Hellman kysynyt häneltä ainoatakaan kertaa uskontotunnilla ja minkätähden hän vältti katsomasta häneen päinkään? Oliko suuttunut jostain? Vaan mistä? Selma ei voinut ymmärtää syytä, hän tuli kuitenkin levottomaksi.