—Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy—sanoi hän.
—Tulen, ja sua kiitän Elsani—vastasi Antti, syleillen vapaalla käsivarrella vaimoaan—kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin.—
—Unhota se jo!—
—Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?—
—On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme?—
—Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen lukukirjan.
Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.
[1877. "Päijänne" 1878, n:ot 34, 35. Novelleja ja kertomuksia I, 1878. Novelleja I, 1892.]
ÄITI JA POIKA.
Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia. Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen,— mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa, silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot rannalla heille kuiskaelivat.