Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja ujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan.
Morsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä sydämmessä.
* * * * *
Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet, eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään, vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän päätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.
—Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin kova ja armahtamaton!
Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta. Kyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta.
Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.
Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli sijaan.
—Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat,—niin siellä,—siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon sinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti. Kiittämätön vaivanen mikä olinkin!
Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla äänellä: