Mutta Herman kyllä tiesi, ettei Elli sitä tasaantumista ollenkaan toivonut. Tämä se juuri oli hänen onneaan, sen näki jo silmienkin säihkeestä ja kasvojen hohteesta. Ja suu oli hymyssä, vaikka hän koetti nuhdella ja oli olevinaan niin verrattoman rauhallinen.

Sitten Herman meni takaisin konttuoriinsa.

Kun Elli istui käsityön ääreen, tunsi hän itsensä todella niin täydellisesti onnelliseksi, ettei tiennyt enää mitään enempää toivovansa. Mutta tämä hänessä usein herätti kummallista, aavistavaa pelkoa. Kuinka kauvan tätä kestäisi? Eikö joku salaperäinen, kamala onnettomuus väijynyt jossakin läheisyydessä? Saattaisihan tapahtua, että kuolema äkkiä tempaisi Hermanin hänen luotaan?

Tuo viimeinen ajatus oli niin tuskallinen, että hän torjui sen pois kuin pahan vihollisen ikään. Mutta uhalla se yhä koetti tunkeutua hänen mieleensä ja vaikkei hän sitä koskaan loppuun asti ajatellut, sai se kumminkin kyyneleet hänen silmiinsä.

—Hupsu, mikä olen, hän kiivasteli itselleen, pyyhki kyyneleet ja päätti olla semmoisia kuvittelematta.

Ei aikaakaan, hän löysi itsensä taas niissä kiinni.

Semmoisista lapsellisuuksista hän ei milloinkaan Hermanille puhunut. Jos tämä sattui tulemaan sisään, katseli hän alas työhönsä ja tekeytyi iloiseksi, ettei kosteat silmät herättäisi mitään epäluuloa. Kaiketi Herman olisi hänelle aika lailla nauranut, jos olisi tietänyt, kuinka hän suri onnettomuutta, joka ei vielä ollut tapahtunut. Ja tavallisesti ne aina haihtuivatkin heti, kun Herman terveyttä ja voimaa uhkuvana tuli sisään. Ei totta tosiaan ollut mitään järjellistä syytä pelätä hänen kuolemataan.

Välistä kuitenkin sattui, että Herman oli hieman hajamielinen. Silloin häneltä sai kysyä monet kerrat samaa asiaa, ennenkuin hän tajusi, eikä häntä lapsetkaan semmoisina hetkinä voineet houkutella telmimään kanssaan, vaikka millä tavalla olisivat koettaneet. Hän vaan katseli epämääräisesti eteensä ja torjui heitä sivumennen luotaan. Jos hän seisahtui tai istui, jäi hän merkillisen liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi vaipunut johonkin syvään miettimiseen. Pari syvää ryppyä ilmestyi semmoisina hetkinä usein hänen silmäkulmiinsa.

Elli arvasi, että häntä silloin vaivasi joku huoli kauppa-asiain tähden. Ja hän tuli levottomaksi, varsinkin kun ei tiennyt, mitä se oikeastaan oli. Ensimmältä hän koetti kysyä, mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vaan joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Elli herkesi kyselemästä, tarkkasi vaan hänen olentoaan ja koetti sen mukaan arvata millä kannalla asiat olivat. Ei hän oikeastaan köyhyyttä peljännyt eikä konkurssia, sillä hän luotti täydellisesti Hermanin hyvään älyyn. Mutta tuo epätieto vaivasi häntä. Sitä tavallisesti kuitenkin kesti vain muutamia päiviä, korkeintaan viikon tai pari. Sitten oli Herman vapaa ja avosydäminen taas niinkuin ennenkin. Eikä Ellikään sen pitemmältä muistellut koko asiaa.