Joulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua luopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan päätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire. Päivät pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen myötäjäisiään. Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin liittyivät, mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten sievästi liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla löytyi.
Mutta äkkiä nousi Suomessa huuto,—huuto, kamala ja kauhea, joka nuolta nopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä pohjoiseen. Se huuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se kaikui vuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja salon hiljaisuuteen. Vihollinen on maassa!—tämä oli huuto, joka sai miesten sydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset vaikeroimaan.— »Vihollinen on maassa!» se tieto iski salaman tavoin siihenkin kylään, missä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa kasvaa ja juurtua. Rauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa kuului jo uhkaavan myrskyn kumina.
Hajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen silmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä puristi, oli hervottomaksi käynyt. »Isäinmaa on vaarassa, veljein veri vuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.» Tuo ajatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen rinnastaan ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti jo ylös.
»Isä, äiti, tyttöni armas», puhui hän, »en voi täällä enään laiskana virua, kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani puolustamaan!»
Kirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas huokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu alas maata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää vasten kättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät.
»Mene!» lausui isä selkeästi;—»mene!» kuului äidinki väriseviltä huulilta, ja—»mene!» kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli sammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys.
Ja Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi pois sotaan ja taisteluun.
* * * * *
Maantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä neljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta verta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat, ryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos kankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan, keräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja—nyt selveni miehelle heidän julma aikomuksensa—eläviltä tahtoivat he polttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain surkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato ruumistaan kanervikossa; mutta, voi!—turhaan hän voimiaan ponnisteli; —siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies kangistui kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota hirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain valitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta—eikö kuulunut myös hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä tekikin, ja, kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa kuoleman iskun. Vielä hetkinen ja … ei … kuolema ei tullutkaan, tuli vaan pelastus ja apu odottamaton. »Ole hiljaa!» kuiskasi tuttu ystävän ääni hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase painettiin hänen kouraansa.
Ystävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja kuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan, löivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja pelastivat äidin lapsineen liekkien vallasta.