Puiston penkille hän vajosi istumaan. Olipa hän tosiaankin väsynyt! Hän antoi päänsä kallistua taaksepäin selkäkarmin laidalle ja ummisti silmänsä.
Tuuli pieksi puiden paljaita oksia. Aallot kohosivat ja paiskasivat vaahtoista vettä ylös kiviseen rantaan. Kellastuneet lehdet lentelivät hänen ympärillään.
Täällä oli hiljaista ja yksinäistä, kunpa olisi saanut kuolla tähän.
Vaipua ikuiseen uneen, eikä enää koskaan, koskaan aukaista silmiään!
Mitäpä hänellä enää oli maailmassa tehtävää! Sillä hänestä ei enää olisi äidiksi eikä vaimoksi. Lapsiraukat! Ja Herman?
Hän näki Hermanin edessään voimakkaana, tarmokkaana ja iloisena niinkuin ennen. Kuinka voi olla mahdollista, että sama Herman olisi saattanut sytyttää puotinsa tuleen?
Hänen asiansa olivat sotkuiset, hän pelkäsi käyvän hullusti, siitä kait se onneton ajatus hänessä heräsi. Se ei antanut hänelle rauhaa, siksi hän niin useasti viime aikoina nousi ylös keskellä yötä ja lähti ulos. Kierteli kaiketi puodin ympärillä ja hautoi kamalaa aikomustaan, kunnes viimein sen teki. Ja onnistui niin hyvin, ettei kenessäkään mitään epäluuloa herännyt, ei kenessäkään muussa paitsi hänessä. Ja hänen suunsa oli lukittu. Ei hän voinut antaa ilmi omaa miestään.—Ei—vaikka Jumalan ja ihmisten edessä sen kautta tulisikin osalliseksi samaan rikokseen.
Entä jos heidät molemmat vietäisiin vankeuteen jonakuna päivänä? Mihinkä joutuisivat lapsiraukat, heidän pienet, viattomat lapsensa, jotka eivät vielä edes ymmärtäisi, minkätähden isä ja äiti on pantu linnaan? Kuka pitäisi heistä huolta, murhapolttajien lapsista? Lohduttaisiko heitä kukaan, kun itkivät ikävissään?
Ja sitten, kun he kasvavat suuriksi ja saavat tietää, että heillä on rikolliset vanhemmat?
Ooh, kuinka pahasti se ajatus kouristi hänen sydäntään! Hänen täytyi nostaa päänsä pystyyn, nähdäkseen, oliko tuonoinen poliisi lähitienoilla.
Eipä ollut, ei näkynyt eikä kuulunut ketään.