—»Vanha piika!» He olivat uskaltaneet sanoa häntä »vanhaksi piiaksi»!
Veri kuohahti ylös aivoihin, jänteret jäykkenivät, kädet kouristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin. Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset takoivat. Ei hänellä ollut käsitystä mistään, ei saanut selvää ajatusta päähänsä. Mutta korvissa kaikui yhäti nuo onnettomat sanat: »vanha piika».
Koneellisesti hän palasi takaisin peilin ääreen.
Voi kauhistus, minkä näköinen hän oli! Kasvot harmaan kalvakat, silmät pyöreät, katse raivo, niska tumman punertavana. Tuo näky sai hänet jälleen tajuntaan. Semmoisena hän ei voinut mennä salonkiin.
Hän koetti rauhoittua; joi vettä ja käveli edes takaisin huoneessa.
Soittoa kuului musiikkilehteriltä.
—»Vanha piika»? Sitä nimeä eivät hänelle toista kertaa antaisi.
Olipa hänen viimeinen kosijansa, tukkukauppias saapuvilla. Hän teki äkkiä päätöksensä. Joi vielä kerran vettä, tarkasti kuvaansa peilissä, ja kun näki että kasvot alkoivat olla entisellään, sieppasi hän viuhkansa pöydältä ja lähti kiirein askelin suoraa päätä salonkiin. Sillä nyt soitettiin juuri franseesiin eikä häntä oltu vielä pyydetty.
Hän seisahtui salongin ovelle ja antoi katseensa luisua yli huoneen.
Tuolla seisoi tukkukauppias. Saara viittasi häntä luokseen.
—Tahtoisin tanssia tämän franseesin kanssanne, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?
Hän hymyili, varmana siitä, että nuo sanat tekisivät ihastuttavan vaikutuksen. Siinä hän kumminkin suuresti pettyi.