Mutta hän tunsi itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi. Hän kärsi, eikä tiennyt, millä lieventää sydämmensä kipua. Äiti puuhaili päivät päätään taloudessa; siihen ei Saara voinut yhtyä, se oli hänestä kuivaa, jokapäiväistä, proosallista. Ennemmin hän istui kammarissaan yksikseen ja antaantui omille mielikuvilleen ja haaveiluilleen.
Ainoa, mikä ajoittain sai hänet unohtamaan elämän tukaluudet ja rumuudet, oli jännittävien, seikkailuilla täytettyjen romaanien luku. Silloin hän vielä sai uskoa ja varmaa toivoa tulevaisuudestaan. Ellei suuriruhtinas häntä enää muistaisikaan, ilmestyisi paikkakunnalle joskus kenties joku rikas, mahtava matkustelija, joka sattumalta näkisi hänet ja heti silmänräpäyksessä häneen rakastuisi. He vihittäisiin tuota pikaa ja tuo rikas herra veisi hänet kauvas pois. Eivätköhän silloin oman kaupungin herrat kuitenkin hieman nolostuisi?
Heidän kesä-asuntonsa lähellä oli eräs kallioinen niemeke, jonka ohitse laivat etelästäpäin kulkivat. Sinne hän meni joka päivä valkoisessa puvussa, hiukset pitkillä kiharoilla, pieni sirokas kesähattu päässä. Kalliolle hän asettui, puoleksi pitkälleen, kyynäspäänsä nojaan. Hame laskeutui runsaissa poimuissa hänen ympärilleen, kiharat valuivat kiemuroissa alas hartioille ja käsi, joka poskea tukesi, oli kuulean valkoinen. Jonkun kirjan hän pani levälleen eteensä, mutta silmät eivät siihen kiintyneet, ne haaveillen häälyivät kauvas vetten yli, ulapalle päin.
Näin hän odotteli rikasta, mahtavaa sulhoaan, unelmiensa esinettä. Jos hän vaan laivalla oli, täytyi hänen huomata hänet täältä kalliolta. Huomata ja ihastua samalla, ja rientää hänen luokseen, niin pian kuin suinkin ennätti.
Laivoja kulki ohitse yhtä mittaa, joka päivä. Kiikarit käännettiin häntä kohti, mutta hän piti asentonsa, eikä uskaltanut silmiään paljon sinne päin kääntää, ne kuin haaveillen häälyivät ulapalle, kauvas vetten yli.
Täsmälleen hän sentään tiesi, minkälaista väkeä milloinkin laivassa oli, ja herrojen suhteen hän varsinkin oli selvillä. Sillä niiden seasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä tuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut, odottanut.
Päivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä uskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului, syksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä. Silmät eivät enää vesiä mittailleet, ne tähystelivät sitä ilmanrantaa, josta laiva oli tulossa. Ja kun se ilmestyi, seurasi hän sitä toivolla ja pelvolla, kunnes se kohdalle saapui. Tuskallinen oli katse, jolla hän tarkasteli jok'ainoata outoa herraa, jonka hän laivalla älysi: Eikö hän jo vihdoinkin ilmestyisi?
Turha toivo! Hän ei ilmestynyt. He muuttivat takaisin kaupunkiin. Uusi huvikausi alkoi, tuo aika, jota hän ennen aina riemulla oli vastaanottanut ja joka yhäti oli tuottanut hänelle uusia voittoja, uusia laakeria, ja valloitettuja sydämmiä tukuttain. Nyt, mikä eroitus! Nyt hän katseli sen elämää syrjästä, katkeralla mielellä. Hän ei enää kuulunut kaupungin seurapiiriin, häntä ei kaivattu, ei huolittu mukaan. Eikä hän voinut työntääntyä, ei voinut eikä tahtonut—ei millään ehdolla! Sillä hän luuli huomaavansa jok'ainoan vieraan ihmisen silmissä salaista ivaa ja suupielissä hillityn naurun nytkähdyksiä. Maailma oli niin paha, ja ihmiset niin katalia!
Hän karttoi heitä, minkä suinkin voi, ja sulkeutui omaan hiljaiseen elämäänsä. Vanhan, yksinäisen naisen ilottomat päivät olivat hänen edessään, ei auttanut mikään. Se oli totuus, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Miesten kylmässä, huolimattomassa tervehdyksessä, naisten halveksivassa katseessa hän luki nimen: »vanha piika». Ja se vaikutti häneen joka kerran kuin käärmeen pisto.
Vuodet, jotka seurasivat, muodostivat vaan yhden ainoan lakastuneiden toiveiden historian. Hänen elämänsä oli väritöntä, hiljaista, harmaata. Ei mikään tapaus luonut vaihtelua sen yksitoikkoisuuteen, eikä mikään iloisempi vaikutus virkistänyt mieltä. Alussa vielä pettymykset ajoivat toisiansa takaa, lopulta hän ei enää pettynyt missään, sillä hän ei enää mitään toivonut.