Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiukset silmiltään huivin alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja—niin, nyt oli kostontuuma valmis!
—Kuule Niilo!
—Kyllä kuulen.
—En vielä heti aijokaan mennä vihille kanssasi.
—Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.
—Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.
—No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?
—Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.
—Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.
—Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.