Minulla sitävastoin aina parhaat numerot…
Mitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu poissa…
Jos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei,—kuka silloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi!
Niin kauan kuin äiti elää niin kauan kuin saan nähdä nuo lempeät, hienot kasvot joka hetki, ja saan puhella hänen kanssaan—tuumitella yhdessä kaikista asioista—voi, siinä on jo kylläksi elämän onnea,—en kaipaa mitään muuta…
Mutta jos tämä tauti veisi äidin hautaan—?
Sitä ajatusta Kirsti aina koetti karkoittaa mielestään pois, mutta yhä uudelleen se tunkeutui sinne takaisin, varsinkin näin yön aikaan. Ja kun se pääsi hänet valtaamaan, silloin pakeni uni kauas hänen silmistään.
Niinpä nytkin. Tunnit vierivät; hän kuuli naapurin seinäkellon lyövän jo neljää. Ja yhä hän valvoi, yhä hän silmät levällään katseli syvään pimeyteen.
Äiti oli nukkunut tänä yönä paremmin kuin ennen moneen aikaan. Kirsti tuon tuostakin kohotti päätään tyynyltä ja kuunteli hänen raskasta hengitystään. Mitä varten hän pelkäsi suotta? Ehkei tämä sairaus ollutkaan niin vaarallista: Moni oli keuhkotaudista parannut.
Kunhan vaan pääsisivät kesään…
Kirstin silmät painuivat kiinni. Hän meni vihdoinkin uneen.