Päivä valkeni. Kaduilla syntyi vilkas liike. Matkustajia ajoi kilvan asemalle.
Albert istui reen perässä laukku kainalossa. Kasvot hehkuivat raikasta elämän halua.
Kirsti seisoi akkunassa, kalpeana, totisena. Albert hymyili hänelle ja heilautti lakkiaan ohi ajaessaan. Surullisella päännyökkäyksellä Kirsti vastasi hänen tervehdykseensä.
Kaksi miestä kantoi siinä mustaa ruumiskirstua. Albert käänsi päänsä pois,—hän kammosi kaikkea, mikä muistutti kuolemaa ja katoovaisuutta.
Ajuri nykäsi ohjaksia. Hevonen vilisti eteenpäin. Miehet kääntyivät kirstuineen portista sisään, mutta sitä ei Albert pannut merkille, sillä hän oli jo ennättänyt ohitse huolettomana jatkaen matkaansa asemalle päin.
["Uusi Kuvalehti" 1895.]
MISSÄ ONNI?
Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.
Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeata lunta oli viimeisen sateen jälkeen vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä reenperässä, nahkaisten sisässä.
Muistelin ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella, ja juohtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin niiltä ajoilta, kuin hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan apulaisena taloudessa ja lasten hoitajattarena.