—Ettehän vaan liene kylmä?
—En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki päällä.
Hän avasi oven ja laski minut sisään.
Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun teroitin silmäni sinne päin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saarlien ja vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti ja nyt huomasin jo kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.
Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.
—Tervetultua, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.
—Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän, tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.
Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.
—Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vaan luulettelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole koko aikana ymmärtäneet.
—Joko tätä on kestänyt kauvankin?