Ikävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa hyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi, lehdikossa lauloivat linnut: »tiirili, tirili, tirili tii—ii—», ja »loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis», puhelivat järven laineet keskenään.
Silloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään ja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja rinnalla riippui pitkä ruohoinen parta.
Kummastellen katseli Heikki tätä ukkoa.
»Kuka sinä olet?» kysyi hän viimein.
»Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija», vastasi ukko ja hänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina kovalla tuulella.
»Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun nousevan?» kysyi taaskin Heikki.
"Tuolla Ahtola asuvi,
Ve'en isäntä venyvi,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen,
Lohisessa louhikossa,
Kalaisessa kartanossa,
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien."
Näin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen puhettaan.
»Etkös, armollinen kuningas», rukoili hän, »etkö veisi minuakin näkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos mailmaan.»
»Ellet pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin tule tänne käsivarrelleni!» vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi Heikki määrätylle paikalleen.