Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista. Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa ja työn turhaksi tekee.
Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista auttamaan.
»Pellava-kuontaloni on suuri», lausui hän, »ne täytyy mun jättää tänne
Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään
siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo
Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun
Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.»
Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa. Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan, tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan.
Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin, kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein Pohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat valveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa, sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa.
["Päijänne" 1879, n:ot 50, 51.]
KUOLEVA LAPSI.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaasen saakka.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös.