Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, senvuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan.
—Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän uskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan sinne hakemaan.
—Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait teillekin kauhean suureksi rasitukseksi.
—Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut.
—Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljon muuta kuin luut ja nahka.
—Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia… Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi… Sitten kun vielä ovat vaivaloisia nuo toisetkin… Ja nälkä lisäksi kaikilla… Pääsisin edes hankkimaan… Mutta enhän voi jättää tätä…
Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen.
Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä.
—Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.
—En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti.