Vuosikausia oli hänen voimistelusauvansa ollut pystyssä kaapin perimmässä nurkassa, ilman että hän oli sitä nyäissyt. Ennen aikaan hän sitä ahkerasti käytti, joka päivä melkein. Vaan nyt olivat jäsenet kangistuneet. Ja koko ruumis oli raukea. Mitä varten hän itseään vaivaisi suotta? Mitä varten juuri tänä päivänä? Joskus muulloin, kun oli kauniimpi ilma ja häntä vähemmän väsytti. Joskus muulloin! Sillä tänlaisesta tilasta hänen kuitenkin täytyi päästä. Hän oli käynyt voimattomaksi ja saamattomaksi. Tuiki kykenemättömäksi jokaiseen toimeen.
Herättäjää hän olisi tarvinnut. Joku halu, toivo tai intohimo, joka olisi saanut sielun liikkeelle. Mutta kun hänellä oli kaikki, mitä suinkin ajatella voi. Tuskin halu oli herännyt, ennenkuin se jo tuli täytetyksi. Nyt hänellä ei enää mitään halua ollut. Eikä häntä mikään miellyttänyt. Kyllästytti vaan ja iletti.
Hyvä asema, huoleton elämä, riittävä aineellinen toimeentulo ja oma koti! Kuinka hän ennen oli niitä halunnut ja toivonut. Kuinka onnellinen hän kuvitteli olevansa, kun nämä toiveet vihdoin toteutuisivat. Hän oli ne saavuttanut, omisti ne parast'aikaa. Mutta ne olivat viehätyksensä menettäneet.
Hän kääntyi taaskin seljälleen, haukotteli ja loi katseensa ylös läheiseen ikkunaan. Näki palasen sakeata taivasta. Ei ollut edes pilveä. Yhtä paksua, harmaata vaan. Sumua ja usvaa. Uuh!
Jos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan—? Mutta kannattiko?
Vanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih!
Ei maksanut vaivaa sen takia nousta.
Kuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä.
Hänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa, niin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat.
—Herman, laiskuri, makaatko sinä?
—Niin mikä sitten?
—Kahvia juomaan. Ah, kuinka uneliaalta sinä näytät. Ylös nyt!