—Oi, hän oli niin katala, niin kauhean katala!
Siiri puri hammasta, ohauksia pakotti, kädet menivät nyrkkiin. Lyödä jos hän nyt olisi saanut häntä…!
Ei, ei, ei!
Hyvä jumala, mitkä pimeyden henget hänet nyt valtaansa saivat.
Hän etsi käteensä virsikirjan, aukaisi sen umpimähkää, ja koetti lukea.
Mutta kirjaimet pyörivät hänen silmissään. Eikä herennyt sydän
takomasta eikä veri tunkeumasta päähän. Viha raivosi ja kuohui povessa.
Koko elämä ja olemus oli tukalan tukalaa.
Monta päivää sitä kesti. Päivät kasvoivat viikoiksi, eikä mitään muutosta tullut.
Eräänä päivänä meni Siiri kävelemään. Kun hän apteekin kohdalla kulki katuvierustaa, näki hän jo kaukaa Sannin, joka tuli vastaan.
Maailma musteni silmissä, hän luuli pyörtyvänsä. Jalat nousivat ja laskivat itsestänsä, hän näki maan, joka huojui, vaan ei tiennyt, kävelikö hän eteen vai taakse päin. Mutta nyt hän oivalsi tutun hameen helmat, jotka lähestyivät. Samassa tuokiossa hän suoristui, heitti päänsä taakse ja rypisti otsansa. Ei hän … ellei Sanni.
Kylmänä, niin kylmänä hän kulki ohitse. Katse tähtäsi jäykästi eteenpäin, ei siirtynyt hiventäkään sivulle.
Mutta sydän löi, että oli haljeta…