Elämän lähde on hyljätty, unhotettu. Sielu janoo eikä löydä vettä, joka sen janon sammuttaisi. Ei etsi sitä sieltä, josta se etsittävä on— uskonnosta.
Kuumeen tapaisella kiireellä etsin virsikirjan hyllyltä, sieppasin päällysvaatteet ylleni ja läksin astumaan.
Aamu oli raikas, päivä paistoi. Kirkon valkoiset seinät hohtivat kirkkaina vastaani.
Urut soivat, virsi oli aljettu.
—Yks päivä parempi, Huoneessa herrani, Kuin kaikk' maailman ilot,
Jotk' nopeast' poijes kimmoo…
Sydämmeni värisi liikutuksesta, hartaudesta ja riemusta. Painuin penkkiin alas.
Nyt oli otollinen hetki. Koko sieluni vartoili…
Pappi luki alttarilla synnintunnustuksen. Kädet ristissä seurasin sitä sanasta sanaan. Ihmettelin sen rukouksen mahtavaa voimaa ja teeskentelemätöntä, korkeata ihanuutta. Se oli lähtenyt syvästi tuntevasta hengestä. Jok'ainoa sana tunki sydämmeeni ja valtasi sen.
Olin niin onnellinen, niin altis totuudelle, jota odotin, jota himoitsin.
Sitten nousi pappi saarnastuoliin. Hän puhui Adamista ja Evasta paradiisissa, kuinka he ensin olivat täydellisiä, vaan kuinka sitten lankesivat syntiin…