ROINILA. Ei totuutta kieltää saa.
MAUNO. Anna Ollin morsian. Jo nyt on maailma nurin!
OLLI. Ja sinun tuulentupasi kellellään. Mutta kuka käski niitä niin korkeita rakentamaan, kuka käski. Ylpeys tämän teki, sanoi sittapörrö, kun päänsä lankkuun lensi.
MAUNO. Tänä päivänä ovat kiusan henget valloillaan. (Ottaa kiven ja paiskaa sen kaikella voimaila maahan.) Tuhannen tuhatta!
ROINILA. No noh! Hillitse luontoasi, mies.
MAUNO. Mitä tuo äskeinen puheenne olikaan? Käskittehän minua pois, vai kuinka? Hyvä juttu. Minä menen—menen tällä hetkellä juuri. Jätän ijäksi päiväksi mokoman talon. Sen teen. Hulluhan olisin, ellen vapauttani nauttisi, silloin kuin sitä minulle tarjotaan. (Menee aittaan ja jättää oven auki).
ROINILA. Elähän nyt sentään tuommoista kiirettä pidä, Mauno!
OLLI. Antakaa ruojan mennä vaan! Kuta pikemmin hänestä pääsemme, sitä parempi.
MAUNO (aitassa). Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala! Nyt saan olla omana herranani. En palvele ketään, en kumarra ketään, enkä pelkää ketään. Mutta järvet ne rämähtää ja vuoret ne rämähtää, kun tämä poika liikkuu. Ja naiset väistykööt syrjään, sillä niitä tästä lähtein vihaan ja inhoon pahemmin kuin käärmeitä.
OLLI (menee aitan ovelle). Elä vaan unhota mitään kamsuistasi jälkeesi, vähissä naiset ottaisi ne takavarikkoon.