ROINILA. Onpa hänestä totta tosiaankin paisunut aika pöppö.
ANNA (tulee sisältä). Mitä täällä riidellään?
OLLI. Tuo Mauno, pakana, oli minun vähällä tappaa. (Hieroo käsivarttaan.) Kun semmoista renkiä pidetäänkin talossa.
ANNA. Mitä sinä joutavia. Mauno nyt olisi ruvennut sinua tappamaan.
OLLI. Syöksi kuin raivokas koira ensin päälleni ja sitten tuonne metsään. Voi, armoton, kuinka käsivarttani pakoittaa! Eikö liene sijoiltaan.
ROINILA. Selkäsaunan ja hyvän hän olisi ansainnut, se on varma. Ja tulkoon vaan takaisin, niin enpä takaa, kuinka käy, jos tästä pahalle päälle rupean. Onko tämä laitaa! Niin hän riehui juuri kuin tuuliaispää.
ANNA. Eihän ihminen sille mitään voi, jos on kiivasluontoinen. Ja varmaan oli Mauno jostakin suuttunut.
ROINILA. Ole puolustamatta häntä sinä, taikka minä näytän. Vai luulette tässä saavanne olla ja elää niinkuin itse tahdotte!
ANNA. No, johan te nyt vallan, isä. En enää ymmärräkään—
ROINILA. Sinun ei tarvitse mitään ymmärtää. Ei mitään muuta, kuin että saat valmistaa itseäsi miehelään. Siinä kaikki, mitä tuommoisella tyttöhuitukalla on harkittavaa.