ROINILA. On murhannut poikani—Eeron—
ANNA. Maunoko murhannut—? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen, sinä valehtelet—minä sanon sen—sinä valehtelet… Elkää häntä uskoko,—isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista!
OLLI (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?
ROINILA. Se on Eeron.
LEENA (lähestyen). Ja aivan märkä.
ROINILA. Puhu!
OLLI. Tuoltapa se Sannakin viimein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan.
SANNA (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua.) Niin, hyvää iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan, koska olen teitä viimeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan. Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.
ROINILA. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu!
SANNA. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot kaikki tyyni, ettet unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä—