PENTTULA (tulee hiljaa peräovesta, ottaa taskustaan tikkulaatikon ja raapaisee tulta. Hän sytyttää kynttilän ja tähyslelee ympärilleen)— Kaikki hyvin—vuode on tyhjä—. Tyttö joko ei ole kotona taikka nukkuu hän tuolla kammarissa… Tynnyrin rukiita lupasi minulle Loviisa, jos saisin nuoren Peltolan Helenasta luopumaan. Ja sen minä teen, sen teen oikein halusta, sillä tuonlaisia hurskaita ja pyhiä ihmisiä minä en kärsi,—ne ovat minulle haitaksi … minä heitä vihaan. (Huomaa huivin, jonka Antti on viskannut kädestään.) Kas, tuossa tytön huivi, ja se on juuri kapine, jota minä tarvitsen. Tänlaista huivia ei koko paikkakunnalla ole muilla kuin Aholan Helenalla, sen jokainen tietää ja tuntee… Nyt, tyttö, olet vallassani! (Sammuttaa kynttilän ja hiipii pois.)
MARIA (tulee oikealta kynttilä kädessä). Luulin kuulleeni tuvasta liikettä, mutta eihän täällä ole ketään… Helenakin on poissa… Kummallista,—mihin on lapsi mennyt? (Aukaisee ovea ja huutaa ulos.) Helena—oletko siellä?—Helena!—Uuh, kuinka kolkko ja pimeä siellä on. Helena, Helena! Ei kuulu vastausta. Sudet vaan korvessa ulvovat ja huuhkain huutaa petäjikössä käheämmin kuin koskaan ennen. (Sulkee oven.) Ei Anttikaan vielä ole kotona. No niin,—ei siinä mitään tavatonta ole. Mutta Helena, mun armas lapseni, mikä sai sinun sydänyöllä lähtemään ulos kylmään tästä lämpöisestä tuvasta? Varjele häntä, Herra kaikkivaltias, väärille teille eksymästä!… Kaiken yötä olen nähnyt niin kauheita unia. Kun ei vaan Helenalle mitään pahaa tapahtuisi. (Katsoo ikkunasta ulos.) Tuuli yhä vinkuu nurkissa ja pimeä siellä on kuin säkissä.—Johan nyt lieneekin aamupuoli yötä, eikä Helenaa vieläkään kuulu tulevaksi. Mitä ajattelen tästä? Ja kuinka saan nämä kamalat epätiedon hetket kulumaan? Jos voisin koota ajatuksiani ja lukea raamattua; (ottaa kirjan pöydältä) varmaan siitä nyt niinkuin aina ennen vuotaisi lohdutusta ja rauhaa ahdistetulle sydämelleni. (Menee takaisin kammariin.)
HELENA (tulee peräovesta). Huuh—kuinka siellä on kylmä! Vilusta koko ruumiini värisee. Enkä mistään isää löytänyt. Autiota ja pilkkoisten pimeää on kaikkialla, tuuli vaan puita ravistelee ja metsän pedot saalistaan väijyvät… Kauhean kamala on tämä yö. Varjele meitä, o laupias Jumala, kaikesta pahasta! (Lähestyy ikkunaa.) Mitä näen tuolla? Joukko miehiä monilla lyhdyillä rientää tänne pellon poikki. Mitä he täältä yösydännä etsivät? Ah—isälle on varmaan joku onnettomuus tapahtunut ja häntä tuodaan kotiin—voi minua—saanko nähdä häntä elävänä vai ruumiinako? (Lankeaa polvilleen kirstunsa eteen ja peittää kasvot käsiinsä.)
(Peltola, vanginkuljettaja ja useita muita miehiä tulee lyhtyineen peräovesta.)
PELTOLA. Oikein arvattu! Täällä saamme hänen heti kiinni. Ja pankaa merkille, miehet, että hän on täysissä vaatteissa ja kyyryssä kirstunsa edessä. Näettekö, hänellä on suuri kaulavaatekin hartioilla, ikäänkuin olisi hän vasta juuri ulkoa tullut.
HELENA (nousee ja katsoo heihin kummastuneena).
PELTOLA. Anna paikalla rahat tänne, tyttö, muutoin ei kunnian kukko laula.
HELENA. Rahat?
PELTOLA. Rahat juuri ja aivan jok'ainoa penni. Annatko ne hyvällä, vai—?
HELENA. Mitkä rahat?