PENTTULA. Minä sen teen, ja minä sen vastaan. (Ottaa pussin
Hoppuluiselta ja purkaa sieltä esiin lusikoita, kauhoja y.m.)
HOPPULAINEN (katselee kyyrysillään toisen turhaa työtä, hyppelee ja hyräilee mielissään). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa. Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat—
PELTOLA. Ei ole luulo tiedon väärtti. Kuinkas nyt Penttula näyttää toteen syytöksensä?
PENTTULA. Kirottu konna! Sano, uskallatko kieltää ottaneesi rahat tuon kiven alta—?
HOPPULAINEN. Johon näin sinun ne kätkevän. En,—en ole sitä aikonutkaan kieltää. Mutta sano nyt sinä maanmainio noita, tietäjä suurin Suomen niemen, ilmaise, mihin panin rahat, joita Peltolan omaksi sanot, ja jotka otin kätköstäsi tuon kiven alta.
PENTTULA. Onneton! Tämän sinulle vielä kauheasti kostan.
HOPPULAINEN. Mun kostosi kärsiä täytyy. (Peltolalle.) Isäntä—nostakaa vähän tuota kiveä tuossa ja katsokaa, ettekö kenties sen alta rahoja löytäisi.
(Peltola nostaa kiveä ja löytää rahat. Penttula syöksee hänen luokseen.)
HOPPULAINEN (pyörähyttää Penttulan pois). Pappilan muori käski paistia kääntää, vaan ei maistaa.
PELTOLA. Aivan oikein! Tässäpä ovat rahani. (Ottaa taskukirjan esille.) Katsokaa, hyvät ystävät, samat numerot seteleissä, kuin minullakin täällä taskukirjassani.