NIILO. Nyt me sitä vaadimme.
PENTTULA. Pois tieltäni, te typerät hölmöt, pois ennenkuin vihani syttyy! Vielä minä teitä säälin, mutta varokaa itseänne, jos koston himo minussa liekkiin leimahtaa.
NIILO. Askeltakaan et tästä astu, ennenkuin vaatimuksemme täytät.
PENTTULA. Koettakaahan estää minua menemästä, te käärmeen sikiöt, koettakaa tehdä minulle väkivaltaa, mutta tietäkää myös, että sen perästä teitä kova onni vainoo, laihonne lakastuu, tuli raunioiksi teidän huoneenne polttaa ja liha ruumiissanne mätänee aina luita myöten.
NIILO. Hakekaa nuoria, miehet, me panemme hänet kiinni.
PENTTULA. Senkö rohkenisitte tehdä, te nokkaviisaat hölmöt, te ylpeät hokarit! Panna minut kiinni,—minut, joka loihtutaidossa voin Lapin mainioimpain noitain rinnalle astua! Tehkää se,—tehkää! Mutta minä sanon teille, minä, jonka sanasta haudat aukenevat ja kirkon ovet seljalleen lentävät,—minä valalla vannon, että sinä hetkenä teihin kuolema kyntensä iskee ja kadotus aukaisee eteenne ammottavan kitansa, johon pienet pirut teidät kiljuen potkaisevat. Te kurjat pöllöpäät! Rohkenetteko vielä tehdä vastarintaa sille, joka on liitossa itse pimeyden pääruhtinaan kanssa?
HOPPULAINEN. Hyi, oikein jo selkääni karmii. (Tytöt väistyvät kammoksuen, miehet näyttävät epäilevän.)
NIILO. Pöllöpäitä tosin olisimme, jos tuon puheen jälkeen sinut rankaisematta päästäisimme. Puolusta itseäsi, mies, nyt aion koetella voimia kanssasi. (Hän karkaa Penttulan päälle, jonka hän tuota pikaa heittää maahan.) Tuokaa nuoria tänne, miehet!
PENTTULA. Päästä minut irti,—Jumalan tähden—päästä minut!
NIILO. En! En päästä, ennenkuin tunnustat, mistä rahat sait.