JUSSI. Mitä kohtaa sinä nyt luet?
TEUVO. »On ehdotettu 'Aamuruskolle' nimen muutosta. 'Iltarusko' muka paremmin vastaisi sen merkitystä. Tämä kuitenkin on suuri erehdys. Sillä mitä on iltarusko? Mailleen menneen auringon viimeinen heijastus, valon sammuvien säteiden ruusuinen hyvästijättö. Mutta ajatelkaamme siihen sijaan aamuruskon syntyä. Päivä nousee, lähettää ensimmäiset kirkkaat säteensä herättämään nukkuvaa maailmaa. Pääsevätkö nämä perille? Ei! Yö on tuonut sumua, usvaa, mustia pilven hattaroita taivaan rannalle. Näiden kosteaan helmaan vaipuu alkavan aamun ensimmäinen kirkkaus, säteet ehtivät vaan kullata hautansa reunan. Vasta sitten kun aurinko on saanut nämä esteet tieltään karkoitetuksi» —hyvä, hyvä! »kun aamurusko on taivaalta hävinnyt»—sattuvasti sanottu.—»vasta silloin on valon voitto täydellinen. Meidän pyhät, kunnianarvoiset isämme ovat niinmuodoin tyystin harkinneet työnsä tarkoituksen, he ovat tilansa oikein arvanneet antaessaan lehdelleen nimen 'Aamurusko'.»—Ha-ha-ha ha—
JUSSI. No, eikös se sitten ole niin?
TEUVO. Aivan, aivan! Niin loogillista ja selvää, ettei siitä pääse mihinkään. Mutta mahtaa niiden naamat venyä pitkiksi tätä lukiessa. Ja mitähän isä-ukkosi sanoo, eikö hän jo erehdy ja huuda: »Per—» ha-ha-ha-ha!
HANNA (tulee vasemmalta). Hiljaa, hiljaa, että Maiju saa nukkua.—Mitä te nauratte täällä?
TEUVO. Jussin kirjoitukselle, joka tulee tämän päivän lehteen. Se on niin mahdottoman terävä; oletteko lukenut, neiti Hanna?
HANNA. En ole, eihän se Jussi minulle näytä enää milloinkaan edeltäpäin.
JUSSI. Mitäs sinä aina intät vastaan?
HANNA. Täytyyhän minun, kun sinä et malta olla sättimättä.
JUSSI. Tietysti minä sätin, koska muut minua sättivät.