JUSSI. On monta selvää asiaa, jota ei voi elämässä toteuttaa.
HANNA. Täytyy voida! Pelkuruus ei saa estää.
JUSSI. Pelkuruus? Mitä sinä aina sanot pelkuruus? Järki, käytännöllinen äly—ne ne kieltävät menemästä suinpäin surman suuhun.
HANNA. Sen juuri tekivät esi-isät ja sitä sanottiin urhoollisuudeksi. Soimaako heitä kukaan järjettömiksi, vaikka panivat henkensä alttiiksi isänmaan edestä?
TEUVO. Ei, mutta kuulkaa nyt, neiti Hanna—
HANNA. Jos Suomen kansa uskaltaisi kuolla marttyyri-kuoleman rauhan aatteen tähden, niin eipä se silloin olisi suotta elänytkään. Suurempaa historiallista tehtävää sille tuskin voi ilmestyä.
JUSSI. Mitä sanot tuohon, Teuvo? Eikö ole kaikki suoraa hulluutta.
Mutta hän ei usko minua.
TEUVO. Ei, ei. Turhaa haaveilua! Ja sitäpaitse ei noista asioista sovi puhua julkisuudessa, neiti Hanna. Kyllä Jussi siinä on oikeassa. Mutta mitä koskivat teidän edelliset kirjoituksenne?
HANNA. Kannattaako niistä kertoakaan? (Istuu käsityötä tekemään.)
JUSSI. Niissä oli samanlaisia mahdottomia tuumia. Viimeisessä esimerkiksi hän väitti, että vankilaitokset kaikki ovat muutettavat kasvatuslaitoksiksi tai parantoloiksi. Rikokselliset ovat pidettävät joko moraalisesti sairaina, tai tylsinä, tai kehittymättöminä. Henkisestä puolesta koetetaan kyllä pitää huolta, on kouluja kaikille, yksin idiooteillekin, ja mielisairaille parannuslaitoksia, mutta siveellinen hoito tykkänään laiminlyödään—