HANNA. Enhän minä itke.
JUSSI. Itketpäs. Kas tuota, kun osaa narrata. Tiedänhän minä että itket, mitä sinä kiellät? Näytäpäs silmiäsi—no, näytä vaan, näytä. Noo—vai et sinä itke? Mikä sinua nyt oikeastaan vaivaa? Tunnusta kauniisti!
HANNA. Minä olen tarpeeton ihminen maailmassa. Ei minulla ole sijaa täällä. En sovellu elämään, en voi toimittaa mitään.
JUSSI. Sinäkö tarpeeton? Hui hai! Ennen sitten kaikki muut.—Mihinkä me matoset joutuisimme, ellei olisi tuommoisia lempeitä, helläsydämisiä olentoja kuin sinä ja äiti—jotka aina pidätte vaan muista huolta, ette milloinkaan itsestänne? Voi, että minä nyt pahoitin sinun mielesi noin! Oikein kirvelee syntistä sieluani. Pikku, herttainen muru, elä ole milläsikään enää, näes, minä jo lykkään katumusta. Nyt jos pappa olisi täällä, minä olisin hänelle niin hyvä, niin hyvä, niin että! Ainoastaan sinun tähtesi, kulta nupukka.
HANNA. Lupaatkos olla? Sinä rakas, hyvä Jussi, tiesinhän, että sinä pohjalta olet vallan toinen.
JUSSI. Niin olenkin—sen tunnen nyt. Mutta siellä tulee joku.
Kirjapainon poika ehkä—Ei—?
(Vosikka tulee.)
VOSSIKKA. Asuuko täällä herra Valtari?
JUSSI. Mitä sillä? Minä se olen.
VOSSIKKA. Tämän laittoi eräs herra suomalaisesta teaatterista.