MAIJU. Odota, veli hopea, ehkä tästä vähitellen kohoankin. Ja menen yksin tein ylös aina seitsemäänkymmenenteen. Mitäs silloin sanotte?
HANNA. Eikö sinua peloittanut hirveästi?
MAIJU. Peloitti alussa. Mutta niin pian kuin tulin näyttämölle ja näin yleisön, oli kaikki kuin pois puhallettuna. Minä unohdin koko maailman ja sain semmoista voimaa ja intoa, että itsekin ihmettelin. Se tuli varmaan siitä, että koko ajan tunsin, kuinka yleisö oli minulle hyväntahtoinen.
HANNA. Sinä sen tunsit?
MAIJU. Tunsin, selvästi. Sieltä tuli kuin sähkövirta ja se se vaikutti. Ette usko, millä sisällisellä riemulla minä näyttelin. Tiesin, että onnistuin, ja mitä paremmin sen tiesin, sitä helpommaksi kävi näytteleminen. Voi, se oli vallan toista kuin näytellä tyhjille seinille siellä kotona.
JUSSI. Sen arvaan.
HANNA. Varsinkin kun oli eläviä ihmisiä vastanäyttelijänä eikä kasvia.—
MAIJU. Ja sitten—kun huudettiin esille ja kun koko huone kaikui käsien läiskeistä ja hyvähuudoista, ja kukkavihkoja ojennettiin rampin yli—
HANNA. Niin, mitäs se kaikki vaikutti?
MAIJU. Tiedättekö, minä olin kuolla ilosta. Olisin tahtonut sillä kertaa puristaa koko yleisön rintaani vasten.