KAUPPANEUVOS. Etkö pyytänyt? Sepä kumma, ettet sinä pyytänyt!
VALTER. Enhän minä häntä edes tunnekaan. Tuommoinen suuren maailman nainen—hänestä helposti voi erehtyä—hän tietysti osaa peittää sisällisen luontonsa—voi, kissa vieköön! Tämäpä vasta harmi!
KAUPPANEUVOS. Mutta—olethan sinä rakastunut häneen yli silmien ja korvien?
VALTER. Ei, setä kulta, ei se ollut rakkautta, hetkellistä, ohimenevää hurmausta vaan. Kerttua minä rakastan, en ketään muuta, ja häntä minä nyt pyydän omakseni. Te olette hänen holhoojansa, setä, annattehan te hänet minulle, jos hän nimittäin itse suostuu minulle tulemaan?
KAUPPANEUVOS. Ei—kuule nyt, poika, jommallakummalla meistä mahtaa olla vika tässä päänupussa, muuta en voi ymmärtää. Etkö sinä tuonoin ikään, tässä samassa paikassa minulle selittänyt, ettet millään mahdilla suostuisi menemään naimisiin Kertun kanssa. Hän oli tyhmä, melkein idiootti, hän ei sinua miellyttänyt—
VALTER. En tuntenut silloin hänen lämmintä, puhdasta sydäntään, hänen vienoa, tosinaisellista luonnettaan.
KAUPPANEUVOS. Mutta hän ei ole tottunut seurustelemaan muuta kuin lehmien ja lampaiden kanssa—
VALTER. Niin, pilkatkaa minua vaan, setä, sen olen hyvin ansainnut. Myönnän itse, että olin sokea, hassu, narrimainen. Mutta nyt olen vihdoinkin selvillä itsestäni. Bertha on kyllä kaunis ja hurmaava, mutta Kertun kanssa minä ainoastaan voin tulla onnelliseksi, häntä ellen saa omakseni, en huoli kenestäkään.
KAUPPANEUVOS. Mokomaa huliviliä en ole tässä maailmassa nähnyt. Toinen rakkaus kymmenen minutin sisään.
VALTER. Ensimmäinen, setä, ensimmäinen koko elämässäni. Äskeistä ei oteta lukuun.