PASTORI. Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja—niitä häneltä puuttuu.
ELISABETH. Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut.
PASTORI (kohottaa olkapäitään). Näkeehän sen.
ELISABETH. Minä luulen aivan päinvastoin. Enkä tiedä—mutta minusta on suorastaan väärin pakoittaa häntä nyt lopettamaan—ja jättämään kaikki kesken.
PASTORI. Minkä sille voi? Minulla ei ole varaa, niinkuin jo sanoin. Ja velkaa en tahdo tehdä, se on vastoin prinsiippiäni.
ELISABETH. Mutta, hyvä Henrik, onhan meillä riittänyt tähänkin asti.—
PASTORI. Tähän asti en ole tarvinnut rahoja muuanne, sen vuoksi olen voinut käyttää niitä yksinomaan perheeni hyväksi. Nyt on toisin. Yleiset asiat tarvitsevat kannatusta, nekin. Niitä ei käy enää laiminlyöminen.
ELISABETH. Ethän niitä ole laiminlyönyt, Henrik. Tunnollisesti olet aina hoitanut virkasi.
PASTORI. Siinäpä ei ole tarpeeksi—näinä aikoina. Epäusko leviää leviämistään. Sanaa ei lueta,—saarnaa kuunnella, sakramenttiä ei nautita. Yhteiskunnassa ja valtiossa liikkuu hajoittavia aatevirtauksia. Niitä täytyy pontevasti vastustaa, muuten kukistavat kirkkomme tykkänään.
ELISABETH. Vastustaa, niin. Mutta millä tavalla?