ELISABETH. Ei sovi moittia.
TEUVO.. Nämä ovat vallan mainioita.
MAIJU. Niin, enkös osaa leipoa, minä? ja kun niitä tuli vielä niin paljon, likemmä kaksisataa, tietääkö mamma. Pellit eivät tahtoneet riittää mitenkään. Semmoinen siunaus oli sillä taikinalla.—Ja, arvaatteko, mistä se tuli?
HANNA. Noo?
MAIJU. Kun tein taikoja! Pyöritin ruukkua yhdeksän kertaa myötäpäivää ja luin vispatessani. kolmasti »Isä meidän».
ELISABETH. Mutta Maiju!
MAIJU. Kas niin, onko sekin paha, että lukee »Isä meidän»? Tuossa se nyt nähdään. Teinpä niin tai näin, minua aina torutaan. Olkoon, sama se! En lue enää tuon koommin sitä rukousta.
HANNA. Kuinka silloin käy peparkaakkujen?
MAIJU (ottaa pallonsa esille). Käyköön kuinka hyvänsä, minä vähät!
Koska minun ei kerran anneta—Hanna, tule leikkimään kammaripeliä.
HANNA (siirtyy lähemmäksi). En minä osaa.