KARIN. Jatkanko minä—? Sinä tiedät, ett'ei tässä mustasukkaisuus mihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt koreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin.
SYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan toista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur! Voinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett'ei Viktor olekaan rakastunut sinuun.
ELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli Kariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä?—Saanhan kertoa sen Sylville, Karin?
KARIN. Ei, elä viitsi!
ELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie.— Tiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä kun he kotiljongia tanssivat.
SYLVI: Loruja!
ELIN. Ei, ihan totta—saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden tunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään yhtäkaikki.
SYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti pelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa maailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett'et sinä sitä tiedä, Karin?
KARIN. Saanko luvan kysyä: kuka sinulle nuo tiedot on antanut?
SYLVI. Viktor itse.—Eilen illalla jo.