KARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten miesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä minkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri—kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä pikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka ihailevat muita miehiä. No Elin—?
ELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää?
Kun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin!
KARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia myöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin!
ELIN. Hyvästi, Sylvi! Tämä oli hirmuisen ikävää. (Menee etehiseen.)
KARIN (avaa etehisen oven oikealla). Näetkös—nyt se ei ole lukossa.
ELIN. Eipä tosiaan.—Voi, voi, kuka olisi voinut uskoa! (Menevät molemmat.)
SYLVI. Rakastunut Kariniin?—Te valhettelette! Niin, kautta taivaan, te valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) »Silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin»? Ei, ei miksi pelkään suotta…
AKSEL (tulee etehiseen).
SYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin).
Jumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin?
AKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.)
No, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas?