JAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä.
MIKKO. Pelottaako sinua?
JAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti.
KUNNARI. Ha, ha, ha! Ole nyt. Pelottaa,—aika miestä? Ota, velikulta, ryyppy.
JAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää teitäkin, jos vaan kerron.
MIKKO. No, miksi et ole sitä jo tehnyt?
JAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi koko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan ja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton.
KUNNARI. Kuule, peikkojako sinä näit?
JAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion juuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat toisilleen, että, »ähä, nuo ne ovat meidän poikia». Hyi! Kuka sen tietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa. Kuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut erinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne avasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe.
MIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita puheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt järkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan kaikki pahalle päälle.—Voi, kun Topra jo tulisi.