TOPRA-HEIKKI (tekee kärsimättömän liikkeen).
ANTTI. No, sama se. Olkoon, siksi kuin tapaamme. Hyvästi, niin kauvaksi.
TOPRA-HEIKKI (jää katsomaan hänen jälkeensä).
MATLENA (tukehtuneella äänellä). Topra!
TOPRA-HEIKKI (ei kuule).
MATLENA (kovemmin, tuskallisesti). Topra!
TOPRA-HEIKKI (kääntyy äkkiä). Matlena!… Niin, olethan sinä täällä… Sinä olit levoton meidän tähtemme … et saanut unta, läksit hakemaan… Istutaan tänne, Matlena, elä pelkää, en minä tee sinulle mitään pahaa. En tule varsin likellekään: täällä kauvempana istun täällä näin… Katselen sinua ja lepään ja unohdan koko maailman … jätän mielestäni pois kaikki… Matlena, uskotko että Ville nyt paranee, kun saa rohtoja? Ja uskotko että Silja tulee iloiseksi?… Eikö se pikku Maijukin ole kipeä? Laiha hän ainakin on ja nälkiintynyt, raukka, mutta nyt hän saa ruokaa, saa syödä vatsansa täyteen … ehkä ensi kerran elämässä. Eikö se ole onnellista, Matlena? Etkö sinäkin ole siitä iloinen? Sinä et vastaa mitään. Mikä sinun on, kun sinä et vastaa mitään?
MATLENA. En tiedä. Tulin äkkiä niin kauhean levottomaksi… Tämä pimeys ja tämä yksinäisyys täällä metsässä… Emmekö lähde pois?… Etsitään ylös ihmisiä ja taloja, mistä vaan löydämme.
TOPRA-HEIKKI. Ihmisiä, taloja? Vai niihin sinun mielesi palaa. No, mene sitten. Mene, mene. Mene sukkelasti, juokse! Mitä sinä viivyttelet?
MATLENA. Topra, kuinka voit äyskiä noin? Enhän minä sinua jätä.