TOPRA-HEIKKI (hiljaa itsekseen). Toinen metsässä.
ANTTI. Tahdotteko katsoa? (Nostaa peitettä.)
SILJA (hiljaisella äänellä). Elkää peljätkö. Ei hän tee pahaa kenellekään.
MATLENA. Autuas hän on, jos ken.
TOPRA-HEIKKI. Peittäkää pois!—Mitä siinä on katsottavaa.—Ja mitä varten pidetään kuollutta täällä sisässä? Viekää ulos. Elävät elävien kanssa, kuolleet erilleen. Antti ja Mikko, toimittakaa ruumis muualle. Niin kauvas kuin suinkin. Joutuun nyt.
SILJA. Ei vielä. Antakaa olla aamuun. Hän hiljan vasta kuoli; on tuskin ehtinyt kylmetä.
TOPRA-HEIKKI. No, niin! Minun puolestani olkoon siinä, vaikka tuomiopäivään asti. Luuletteko että pelkään ruumiita? Oho! Mies olen. Enkä kalpene, vaikka tulisi se kävellen vastaani. Ruumiita ei pelkää muut kuin lapset ja naiset. Hupakot! Kun säikkyvät turhia. Ruumis on kuin lakastunut ruoho, taikka kuin tuo halko tuolla nurkassa. Ei tiedä eikä tunne sen enempää. Ei liiku, eikä kävele, ei hievahda paikastaan. Ja vähitellen se mätänee, madot syövät ja kaikki katoo, niin ettei jälkeä jää—Semmoista on elämä ja semmoinen on maailman meno. Ei kannata surra eikä huolia. Tänne tulkaa, Antti jo! Mikko, tänne pöydän luokse. Me juttelemme ja pieksemme suuta. Annamme palttua koko maailmalle. Oletteko hankkineet edes viinaa meille?
MIKKO. Kuinkas sitten! Täällä on pullo taskussa.
TOPRA-HEIKKI. Hyvä! Tuo tänne. Ja pikari myös tai muu sen tapainen, että juomme kerran oikein ihmisiksi.
MATLENA. Luojan lykky. Nyt hän taas on entisellään (istuu Siljan viereen).