MIKKO. Herra Jumala, eihän tässä ole tunnonvaivoista puhuttukaan.
Onkosta, Antti?
TOPRA-HEIKKI. Minä kysyn teiltä, mitä varten minulla olisi tunnonvaivoja? Mitä pahaa olen tehnyt, jota pitäisi minun katua? Vai sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat ja polkevat. Oliko se synti, minä kysyn? Vastatkaa!
ANTTI. Ei suinkaan sitä voitane synniksi lukea. Ei millään tavalla.
TOPRA-HEIKKI. Meillä on sota, ymmärrättekö? Oikea rehellinen sota, niinkuin sen olen teille tuhannen kertaa selittänyt. Niin kauvan ei vielä sotaa ole kuin yhdeltä puolen vaan tapellaan, mutta kun toiset rupeavat puolustamaan itseänsä ja lyövät takaisin, silloin on sota syttynyt. Vaan ne ensimmäiset sodan alkoivat, eikä jälkimmäiset, ymmärrättekös nyt?
MIKKO. Niin, ensimmäiset, tietysti. Rikkaat ja mahtavat.
TOPRA-HEIKKI. Mitä syytä meillä sitten olis tunnonvaivoihin, hölmöt? Huomaatteko jo, kuinka lapsellisia te vielä olette? Ei uskoisi, aikamiehistä. Oikein naurattaa.—Ja maistetaanpas sen päälle.
MIKKO. Vieläkö sieltä tulee?
TOPRA-HEIKKI. Kun meiltä riistetään hikemme ja vaivamme hedelmät, niin otamme ne koreasti takaisin. Se on oikeus ja kohtuus. Kun meitä lyödään, niin lyömme takaisin. Ja kun vaara uhkaa, niin annamme tulta.—
SILJA. Toisin neuvotaan Jumalan sanassa. »Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat. Ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.»
TOPRA-HEIKKI. Tuo ei kuulu tähän. Ei ensinkään. Mutta toisen kohdan minä tiedän raamatusta joka meille sopii: »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»