HELKA (katsoo ladon ovelta). Mitä viivyt siellä niin myöhään? Tule pois nukkumaan jo.
HOMSANTUU. Mummo, kuule! Rakastatko minua vähääkään?
HELKA. No, hei, lapsi! Miksi sitä noin rajusti kysyt. Tietysti minä sinua rakastan. Olethan omaa sorrettua heimoamme, ja olethan omaa lihaani ja vertani. Tietysti minä sinua rakastan.
HOMSANTUU. Sitten otat ystäväni myöskin omiesi joukkoon ja katsot häntä samoin kuin minuakin sukuumme kuuluvaksi. Teethän sen, mummo?
HELKA. Tarkoitatko tuota miestä, joka sinut petti?
HOMSANTUU. Hän ei sitä enää tee.
HELKA. Ja ellen suostuisikaan ottamaan häntä mukaan, mitä sitten,
Kerttu?
HOMSANTUU. Niin vaellamme silloin omia teitämme.
HELKA. Lapsi, lapsi, sinä olet sokea, vaan ei tuo mies, jota ystäväksesi sanot. Tule latoon nyt täältä yökylmästä. Ei ole terveellistä valvoa öitä yksinäisyydessä, Kerttu. Äitisi noudatti sitä tapaa eikä se hänen sydänsurujaan lieventänyt.
HOMSANTUU. Vastaa minulle ensin. Suostutko vai et?