Kerran kun Antti taas talliin meni Ystävää syöttämään, oli kyllä porsaat ja isän hevoset tavallisessa paikassaan, mutta Ystävä? — se oli poissa. Ei kauan kestänyt ennen kuin hän ymmärsi, että varas oli tallissa käynyt. Anttiko kiireesti matkalle Ystävää etsimään. Noin peninkulman matkan ajettuaan, näki hän miehen ratsastamassa hevosen selässä. Hevonen oli kyllä loimella peitetty, mutta Antti paikalla tunsi, että se oli Ystävä. Nyt kiireesti perään vaan, eikä aikaakaan, niin oli Antti niin likellä, että Ystävä hyvin voi häntä kuulla. Hän piiskasi omaa hevostansa ja huusi: "Hei vaan! Ystävä, hei!" — Ystävä kääntyi kummastuneena ja seisahtui paikalla. Varas kyllä läiskytti piiskaansa ja huusi myöskin: "Hei, hei!" — mutta Ystävä, joka käsitti kaikki sanat, niinkuin Antti oli opettanut, seisoi liikkumatta, siksi kuin Antti oli vieressä, sai varkaan kiinni ja vei oman Ystävänsä kotiin taas.
Kerran kuitenkin sai Antti erota Ystävästänsä; oli näet kova vuosi, isä oli jo monta lehmää myönyt; nyt piti Ystäväkin myödä. Antti sai itse viedä sen kaupunkiin ja "alla päin, pahoilla mielin", kävi mies matkalle. Rikas talon isäntä osti Ystävän; mutta arvaapas mitä Antti teki? Tietysti vei hän ensiksi rahat kotiin, mutta sitten meni hän saman tien takaisin kaupunkiin ja meni palvelukseen. Hän tuli rikkaan herran rengiksi ja sai ison palkan. Hyvin uskollinen ja hyvä palvelija hän oli, mutta moni moitti häntä saidaksi, sillä kaikki rahansa pani hän säästöön eikä ostanut niin paljon kuin papirossiakaan niillä. Mutta parin vuoden perästä otti hän säästö-rahansa ulos, sanoi herrallensa hyvästi ja läksi pois. Hän meni nyt siihen taloon, mihin oli Ystävänsä myönyt ja pyysi saada ostaa sen takaisin. "Ei suinkaan", vastasi talon-isäntä, "se on hyvä hevonen". Antti pyysi että saisi edes sitä katsella. Sen saikin. Ystävä seisoi tallin edessä par-aikaa vettä juomassa ja Antti meni sitä taputtamaan. Ystävä katsahti ylös, hirnui, raapi jalalla, kumarsi ja oli niin iloinen, että Antti olisi ilosta tahtonut itkeä, jos ei olisi arvellut itseänsä liian vanhaksi siksi. Kauvan seisoi hän tässä, silittäen, taputtaen Ystäväänsä, ja talon-isäntä seisoi vieressä nauraen tätä ystävyyttä. Lopuksi sanoi Antti hyvästi, kääntyi sitten vielä hevosen puoleen ja sanoi: "hyvästi, Ystävä, mene nyt talliin!" — Ystävä hypähti, hirnahti ja juoksi Antin perästä. "Mitä se on", sanoi isäntä ja tahtoi Ystävää talliin ajaa. Anttikin vielä kerran sanoi: "mene talliin, Ystävä, mene talliin"; mutta hevonen vaan Antin perään, siksi kun isäntä näki että turha oli sitä pois saada. Lopuksi antoi hän sentähden myöten, otti vastaan Antin rahat ja antoi Ystävän mennä.
Nyt hyppäsi Antti kiireesti hevosensa selkään, taputti ja kiitti Ystävää, joka niin hyvin muisti, mitä oli oppinut. Ja Antti oli onnellinen.
Kenties näet hänen joskus, niin saat itse nähdä kuinka iloinen hän on, ja kuinka Ystävä taas on tullut sileäksi ja kauniiksi. Aina vielä tahtoo Antti mielellään kilpaa ajaa, ja pyytää kenties sinuakin ajamaan. Mutta muista vaan kuinka viisas hevonen hänellä on, tai opeta omalle hevosellesi vielä parempaa kieltä, niin ettei se seisahdu, vaikka Antti huutaa Ptruu!
Väinämöinen.
"Hyvää huomenta, pienet pojat ja tytöt", sanoi auringon-säde eräänä aamuna. "Koska Nukku-Matti on lähtenyt, niin minä nyt tulen hänen sijaansa teidän kumppaniksenne. Mitäs, jos menisimme tuonne salon paadelle istumaan, ehkä siellä kuulisimme, mitä vanhat hongat tietävät puhua nuoruutensa päivistä, jolloin Väinämöinen oli ukko, joka lauloi syvää viisautta honkain nuorille sydämille".
"Voi, kuinka olisi lystiä kuulla honkain puhetta", sanoivat pienet tytöt, — "ja Väinö-ukosta", sanoivat pojat.
"Lähdetään vaan, eikö niin?" sanoi Hymy. "No, vieläkö sitä miettisimme, lähdetään vaan", sanoi Urho, ja niin kaikki lapset, auringon-säde matkakumppalina, lähtivät pientä polkua astumaan, joka vei suorastaan honkain juhla-saliin.
"Voi, kuinka täällä on ihanaa ja suloista", arvelivat lapset. — "Terve tultuanne", humisivat hongat, ja samaa lauloivat linnut, ja kukat maassa katselivat lapsia suurin silmin ja kuiskuttivat toinen toisellensa: "Nyt tuli vieraita. Onpa hyvä, että meillä on pyhä-vaatteet päällä. Olkaamme nyt vaan siivosti, niin ehkä tuo vanha puu, — muistatkos sitä, joka aina meille juttelee tarinoita? — tänäänkin puhuisi jonkun kertomuksen vieraillemme. Kunhan vaan auringon-säde muistaisi häntä suudella". Mutta samassa antoikin auringon-säde oikein monta suuteloa vanhalle puulle, joka siitä tuli niin iloiseksi, että sen kasvot oikein loistivat. Sitä ei tarvitse kummastella; sillä vanha puu muisti nyt nuoruutensa päivät, kuinka hän silloin oli paljon suuteloita saanut, — olipa hän saanut muutamia Väinämöiseltäkin; mutta silloin oli vanha puu pieni lapsi, jota Väinö-ukko holhosi ja kasvatti. "Oi, kyllä lapsuuden päivät kuitenkin olivat suloiset! En voi niitä ikinä unhottaa. Paras oli minulle kuitenkin ukko Väinämöinen", ajatteli vanha puu, ja pari kirkasta kyyneltä vieri alas hänen poskillensa, mutta ääneen hän sanoi: "Kyllä minä arvaan, mitä lapset haluavat. Te tahtoisitte kai kuulla Väinämöisestä, ijän-ikuisesta laulajasta?" — "Tahtoisimme, tahtoisimme", huusivat kaikki lapset yht'aikaa, ja kukat nyykähyttivät päätänsä, mielihyväänsä osoittaen. "No, mitäpä tuosta, juttelen siis", sanoi vanha puu.
Lapset kiipesivät nyt ylös paadelle istumaan ja panivat kätensä ristiin, sillä tämä hetki oli heidän mielestänsä varsin juhlallinen. Ja vanha puu aloitti: