Silloin hymyili oppinut merimies ja avasi maalarin luonnoskirjan, jota hän kantoi. Siinä oli maisemia koskineen, siltoineen ja metsineen; siinä oli muutamilla piirteillä esitetty monenlaisia kohtauksia; — ne olivat taideteoksia! Talonpojat katselivat katselemistaan, mutta he eivät oikein ymmärtäneet noita hienoja piirteitä. Mutta yksi, joka sekä näki että ymmärsi, oli Jens Kristian. Hänen kätensä vapisi olkapäälläni, hänen silmänsä loistivat, hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedon tapaisesti; hän katseli, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa silmät päästänsä; hän ei sanonut mitään, hän katseli vaan: joka kerta kun merimies käänsi lehden, hengitti hän, mutta hän oli ja jäi vaiti. Muut kummastellen katselivat häntä enemmän kuin kuvia, ja kummallisempi niitä hän todellakin oli. Hänen uneliaat silmänsä säkenöitsivät. Pilvi hajosi hänen otsaltansa, hänen suunsa ympäri asettui omituinen, voimallinen vavahdus, ja kun merimies pani kirjan kiini mennäksensä ja talonpojat seurasivat heitä, jäi hän liikkumatta seisomaan.
"Jos kuningas seisoisi hänen edessänsä, niin hän kumartaisi häntä", sanoi hän hyvin matalalla äänellä. "Ja minä, joka luulin sen synniksi.".
"Synniksikö?" sanoin minä.
"Niin, etkös tiedä, mitä on kirjoitettu? Älä tee itsellesi kuvaa äläkä jonkun muotoa, ei niitten, jotka ylhäällä taivaassa ovat, eikä niitten, jotka alhaalla maan päällä ovat, eikä niitten, jotka maan alla ovat. — Niin seisoo raamatun ensimäisessä käskyssä".
"Sen sinä olet väärin käsittänyt, siinä puhutaan epäjumalien kuvista".
"Ja minä, joka pelkäsin niin".
"Keppihän se taisi olla, jota pelkäsit?"
"Keppiäkö? Oi, vaikka olisivat lyöneet minun vaivaiseksi; ei, minä pelkäsin Jumalan käskyä; siinä seisoi, että se oli synti. Siitä syystä minä pyyhin pois kaikki, mitä taisin, sentähden minä istuin piirtelemässä kaukana, missä minun mielestäni Jumala tuskin taisi nähdä sitä — oi, minkä raskaan kuorman sinä olet hartioiltani nostanut!"
"Ja mitäs nyt aiot tehdä?"
"Voi, jospa vaan saisin piirustaa ja maalata kaikkia, mitä näen ympärilläni!"