En tiedä sanoa, ajattelivatko auringon paahtaman kadun köyhät asujamet noita onnellisia, jotka olivat muuttaneet komeista taloistaan ja varjokkaista, viileistä puutarhoistansa. Ehkä he olivat ylen väsyneitä ja alakuloisia, voidaksensa ajatellakaan. Naiset ompelivat koneentapaisesti, huutaen silloin tällöin lapsiansa. Miehet, ainakin ne, joilla ei ollut työtä, eikä rahaa virkistykseen, nukkuivat kovalla vuoteellansa. Lämmin kävi yhä tukahuttavammaksi, sillä rajuilma oli tulossa.
— Tuskinpa enää jaksan pistää neulaa kankaan läpi, valitti eräs nuori nainen, nojautuen tuolin selkäpuuhun.
— Ei saa noin hienoa rouvaa olla, sanoi muuan pieni, laiha ja kalpea vaimo, joka kuumeentapaisella vireydellä neuloi karkeita sarkahousuja. Jos vaan on työtä, niin on minulle yhtä kaikki, onko lämmin vai kylmä.
— Rouva kait tahtoisi, että joku neuloessa häntä viuhkalla leyhyttelisi, kuului pilkallinen ääni.
Mutta samassa kääntyivät kaikkien silmät samaan suuntaan, ja kaikki neulat seisahtivat. Kalliiseen pukuun vaatetettu rouvasihminen lähestyi vitkalleen kadun päässä; hän katsoi vasemmalle ja oikealle ikäänkuin jotain etsien ja astui varovasti hienoilla kengillään epätasaista kivikatua.
Hän oli mustissa vaatteissa ja kantoi pientä myttyä. Tullessaan katua pitkin hän katseli huoneitten numeroita, joista joitakuita oli milt'ei mahdoton lukea, ja seisahtui noiden haastelevien naisten kohdalle. Hiukan arveltuaan hän nousi kaksi epätasaista porrasta ylöspäin, astui pitkään käytävään ja, käytyään pikipäinsä portinvartijan luona, hän meni pienen sisäpihan poikki sekä katosi näkyvistä.
— Siinäpä yksi, jonka ei tarvitse neulaa kiskoa, eräs neulojista sanoi; hänen yllänsä on enemmän silkkiä, pitsejä ja kalliita kiviä, kuin mitä meikäläinen kymmeneen vuoteen saisi ansaituksi, vaikkapa yöt päivät työtä tekisi. Ihme että tässä maassa on semmoisiakin kuin tuo, jolla ei ole muuta tehtävää, kuin hemmoitella itseänsä ja koreilla kuin pyhä neitsy, kun me sitä vastoin…
— No, no, hyvä lapsi, älä Jumalan tahtoa vastaan nurise, keskeytti häntä puolisokea ja halvattu ämmä, jonka lempeät, suvulliset kasvot erosivat toisten naisten raa'asta ulkomuodosta.
— Ah, Gervais-muori, te ette suinkaan ole omianne saattamaan minua siihen uskoon, että Jumala on hyvä, vastasi nainen, joka äsken oli puhunut. Kun tekee raskasta työtä koko elinaikansa, kun ei milloinkaan ole tehnyt kenellenkään vääryyttä, kun on pannut itsensä alttiiksi jokaisen edestä ja sitte, kun vanhaksi tulee ja työhön kykenemättömäksi, ei ole leipäpalaistakaan eikä edes pääse vaivaishuoneesen… tuota kaikkea teidän hyvä Jumalanne meille suo. Hän on kentiesi hyvä niille, joilla on vuotuisia korkoja, mutta meille toisille…
— Tyttäreni, vanha ämmä sanoi, eihän teidän sovi noin puhua, sillä todestaankin se on Jumala, joka on taivuttanut teidän sydäntänne hyvyyteen minua kohtaan.