Tässä tuo soveliaisuuden puolustaja äkkiä keskeytti puheensa… Rouva de Préal astui huoneesen.
— Me puhumme juur'ikään sinusta, rakas ystävä. Toivonpa, ettette pahoin minua panetelleet.
Näin sanoessaan hän hymyili, mutta näytti samalla levottomalta. Ja sillävälin kun rouva de Chabrand, joka aikoi jäädä päivälliselle, läksi huoneesta pois, ottaaksensa hatun päästään, kiiruhti toinen vieras, jolla ei ollut puhdas omatunto, sanomaan:
— Me puhuimme tuosta herttaisesta lapsestanne. Kuinka ihana ja hieno hän on! Ja päivä päivältä hän kasvaa kauniimmaksi.
Rouva de Préal tiesi aivan hyvin, ett'eivät nuo ylistyspuheet voineet olla aivan ehdottomia, ei ainakaan rouva de Chabrandin puolelta, mutta kuitenkaan hän ei sitä virkkanut. Sillä aikaa pieni tyttö, joka äidin sisään tullessa oli päässyt huoneesta puikahtamaan, mielessään mietti tuota outoa rahvasmaisuuden sanaa, jonka merkitystä hän ei selvään ymmärtänyt.
— Rahvasmaisuus! Vai olenko minä todellakin rahvasmainen? Sitäpä täytyy äidiltä kysyä.
Rouva de Préal, joka ei tietänyt tytön olleen salissa samaan aikaan kuin vieraat, tuli pahoille mielin tätä kysymystä kuullessaan.
— Kukahan on tuommoista ajatuksia päälläsi pannut, lapseni?
— Täti sen sanoi, äiti. Ei hän minua nähnyt, sillä minä en mennyt hänelle hyvää päivää sanomaan, koska hän ei huoli minusta, niinkuin itse tiedätte… Minä seisoin akkunan pielessä, ja silloin hän sanoi minussa paljon rahvasmaisuutta olevan, jota ei kasvatuskaan voisi karkoittaa, sanokaapas, äiti, mikä tuo rahvasmaisuus on!
— Näin ahtaalla ollen, rouva de Préal varomattomasti vastasi: