— Olemmehan kaikesta sopineet, hyvä rouva, eikö niin? Te olette tohtorille antanut lapsen papintodistukset: tässä on rahat käteenne, viisi sataa franc'ia, ja tuossa kuitti, johon teidän tulee kirjoittaa nimenne. Sen sijaan teidän pitää antaa minulle lapsi. Tässä on uudet vaatteet, jotka saatte pukea sen ylle. Herätelkää sitä hiljaa ja varovasti, ett'ei se rupea itkemään. Minä menen vaunuihin ja odotan teitä kadun kulmassa. Puolen tunnin aikaa minä teille suon. Ymmärrättehän?
Rouva Marceau oli käynyt kalpeaksi.
— Voi kuitenkin! hän puhkesi puhumaan, enhän minä luullut, että näin äkkiä piti hänestä erota. Minä pidän tästä tyttösestä, vaikka se ei olokaan omaa lihaani ja vertani niinkuin nuo toiset lapset. Ja mitähän Jacques sanonee?… Oi, hyvä Jumala, jospa vielä voisin saada asian muutetuksi!
— Ei sitä enää käy muuttaminen, vastasi vieras päättäväisesti ja toisen myöhäistä katumusta korviinsa ottamatta. Te olette jo panneet nimenne lupauskirjan alle. Ajatelkaa sitä, että lapsi tulee onnellisemmaksi minun luonani kuin teillä, ja että sen osuus elatuksesta jää teidän lapsillenne.
— Kuitenkin sydäntäni särkee, kun täytyy hänestä erota, vaimo parka valitti.
— Älkäämme tuhlatko aikaamme turhiin puheisin, vaimo tylymmästi vastasi. Puolen tunnin päästä minä teitä odotan.
Hän luuli vaimon noilla valituksillaan sitä ehkä vaan tarkoittavan, että saisi enemmän rahaa häneltä houkutelluksi.
Sitten hän vitkalleen rupesi astumaan epätasaisia portaita alas, meni vähäisen, pimeän pihan poikki ulos ahtaasta portin solasta ja seisoi taas kadulla auringonpaisteessa, jossa uteliaat naiset kateellisesti ja vihaisesti häntä katselivat, kunnes hän kadun kulmassa katosi näkyvistä.
— Juoksepas, Julien, ja tule minulle sanomaan, mihinkä hän menee, sanoi yksi vaimoista isolle pojalle, joka kadulla pikkulasten kanssa vetelehti. No, lähdepäs sukkelaan!
Julien totteli; olihan tämä hänelle mieluista tehtävää.