Nunjon puolison täytyi kuolla paikalla, hän kun oli niin ruumiikas, etteivät ryövärit voineet kantaa häntä ulos. He tappoivat hänet keihäillä. Mirandan pään ympäri heitettiin lasso, joka esti hänet puolustamasta itseään.
Naisten huudosta ryntäsi Nunjo heidän huoneeseensa. Siinä odottivat häntä intiaanit oven takana.
Kymmenen myrkytetyillä kärjillä varustettua keihästä syöstiin hänen ruumiiseensa. Mutta mitä välittää raivoisa leijona kymmenestä kuolettavasta haavasta, kun se heittäytyy vihollisensa päälle? Nunjo ei nähnyt eikä tuntenut muuta kuin murhatun, verisen puolisonsa, Mirandan, jonka Mangora juuri oli poiskantamaisillansa, ja oman sydämensä raivon.
Keihäät ruumiissaan ja huolimatta niistä kirveeniskuista, joita sateli kahtaalta päin, ryntäsi hän karjuen ryöväriä vastaan ja kiinnitti hänet miekantyönnöllä seinään.
Mitä sitten tapahtui, siitä tiesivät suitsuavat rauniot, palaneet ihmisruumiit ja tuhka kertoa paremmin kuin sanat.
* * * * *
Hurtadon veri kiehui. Kaksi tunnetta poltti hänen sydäntään: kosto ja sukkamielisyys.
Missä oli hänen Mirandansa?… Jos hän on kuollut, silloin huutaa jokainen hänen veripisaransa — jos hän on hengissä, silloin itkee jokainen hänen kyyneleensä veristä kostoa!
"Tahdotteko seurata minua?" kysyi hän raivostuneilta sotilailtaan, joilla ei enää ollut suojaa raunioissa. "Maailman loppuun saakka!"
Tottahan rautaiset, hyvillä aseilla varustetut miehet voivat valloittaa vaikka kokonaisen maailman tuollaisilta vaskenvärisiltä ihmisiltä, joiden aseetkin ovat vaskea.